Neljä kuukautta mennyt, mutta paljon ei ole muuttunut. Keskenmeno vaivaa mieltä. Ei se kokoajan mielessä pyöri, mutta kun joku tai jokin siitä muistuttaa, itku ei ole kaukana. Esimerkiksi siellä mussukan viimeisimmällä psykologi-reissulla, hän mainitsi sen ohimennen, ja minä sain samointein palan kurkkuun. Tai kun eksyin sille kauhealle sivulle, missä on abortoitujen kuvia. Ei olisi pitänyt. Niitä on nyt vaikea saada pois mielestä. Tiesinhän minä jo missä vaiheessa pieni oli, kun taival katkesi, mutta ne kuvat tekivät siitä vielä konkreettisempaa.