Tästä nyt ei tule kärpästä eikä härkästä. Riivattu kutina palailee vieläkin, toisinaan se on poissa koko päivän, toisinaan vähän vaan vaivaa, ja sitten on näitä niinkuin viimeyö. Olin jo nukahtanut kertaalleen, mutta heräsin kun mussukka haki yöpalaa ja kolautti parit laatikot kiinni. Siitä alkoikin sitten loputon kyljenkääntäminen ja vimmattu raapiminen johon ei tullut loppua. Kelloa en uskaltanut katsoa, se oli varmasti yli puolen yön, eikä ajatus unitabletistakaan tuntunut hyvältä kun kuitenkin aamuvuoro oli töissä edessä. Niinpä siis kihisin kiukkuisena, tönin mussukan pois viereltäni, raavin ja kynsin. Jossakin vaiheessa päätin kokeilla olohuoneen sohvaa, siellä jostakin syystä toisinaan nukahtaa helpommin. Tulihan se uni sitten lopulta jossain vaiheessa.

Tänään poltin käämit siinä vaiheessa, kun selvisi että mussukka oli unohtanut ajankulun eikä vienyt poikaa sovittuun aikaan päivähoitoon. Eihän siinä nyt isoa vahinkoa tullut, mutta pointti on se, etten minä voi mitenkään luottaa, että mikään asia tulee hoidettua. Kihisin kiukkuisena puhelimeen kaikenlaisia rumia sanoja, ja nyt en tiedä mitä tekisin. Huoli on kova, ettei pojan asiat tule hoidetuksi ellen minä ole kotona.

Niin se psykologin aika oli eilen... täti puhui kommunikaatiovaikeuksista (siellä siis oli jopa tulkki paikalla), ja pyysi palaamaan viikon päästä uudestaan, niin että minä menen mukaan. Mitähän siitäkin tulee. Lääkitystä käskettiin jatkaa säännöllisenä. Jotenkin siinä meni sitten taas ajatukset niin sekaisin, että unohdin tyystin mennä illalla kurssille, joka olisi alkanut eilen, ja johon olin ilmoittautunut. Se siitä sitten.

Jotta päivä olisi ollut täydellinen, Kela muisti ihanalla postilla; olen tienannut niiiiiiiiiin paljon, että tarkemmin harkittuna asumistukeen ei olekaan oikeutta. Eli paas maksaen takasin.

h-e-r-m-o-l-o-m-a-a-, kiitos nam.