Kiukuttelen, tiuskin, huudan, mutisen, murjotan, äksyilen ja olen noin yleisesti ottaen tosi ihana ihminen. Tai jotain. En osaa yksilöidä, että mikä tässä nyt niin vituttaa, mutta joku. Hermostun ihan pienistä asioista, liioittelenkin vähän, teen kärpäsistä härkäsiä. Toista viikkoa ilman poikaa ensimmäistä kertaa, on outo olo, vähän jotenkin vajaa, ja pojan huoneen ohi kävellessä naama aina venähtää. Mussukka koittaa parhaansa, mutta en vain nyt jotenkin jaksa hymyillä. Kovasti se koittaa kysellä, mitä oikein haluan ja miksi olen vihainen, mutta en osaa vastata. Minä jo luulin, että tämä meni ohi. Periaatteessa kaikki on kai ihan ok, mutta... en minä tiedä. Tyhmää.