Vaikeaa on pitää hermot kurissa. Toisaalta huolestuttaa niin maan perusteellisesti tämä nykytilanne, ja tietoisuus siitä, ettei mitään taikakeinoa sen muuttamiseksi ole. Toisaalta taas juuri se, ettei tämä nyt heti tästä miksikään muutu, tuo "päivä kerrallaan"-olotilan; katsotaan nyt, kyllä kai kaikki jotenkin aina järjestyy.

Kotona on taas mennyt vähän paremmin, kun koin jonkinasteisen herätyksen tässä parisuhteessa. Se, että asioita jää tekemättä tai ajankulu unohtuu, on seurausta sairaudesta nimeltä masennus, ja se minun on vaan hyväksyttävä. En minä voi sitä korjata tai parantaa, on vaan sopeuduttava, ja koitettava auttaa parhaansa mukaan. Käytännössä tämä tarkoittaa siis vaikka viiden minuutin välein tehtäviä muistutussoittoja, jos jotakin tärkeää on tekeillä. Joka tapauksessa tästä havainnosta kaikki ikäänkuin hitusen valaistui ja tajusin vihdoin muuttaa omaa käyttäytymistäni. Toki voin pyytää mussukkaa tekemään vaikka kotitöitä tai huolehtimaan jostakin muusta asiasta, mutta on aivan turhaa nalkuttaa jos ei hän pyytämättä jotakin tee, tai vaikka unohtaa asian luvattuaankin. Näin se nyt vaan on, ei se ole laiskuudesta tai mistään muusta kiinni, ihan vaan siitä ettei masentuneella tuo ajatustapa arkiasioissa ole aivan samanlainen. Tämän kun olen nyt sisäistänyt, voin rauhassa nauttia siitä, mitä minä tästä suhteesta saan; lämpöä ja hellyyttä, upeita hetkiä lähekkäin. Rakkautta.