Ehkä nyt on hyvä aika. Päänuppi on edennyt siihen vaiheeseen, että haluan käsitellä pois sen pahan päivän. Ehkä siksi, sain juuri varattua ajan jälkitarkastukseen, pitäsi käydä verikokeissa mittaamassa paljonko hormonia vielä löytyy. Tai ehkä siksi, että soitin sitten saman tien perheneuvolaan ja varasin ajan uuden ehkäisyn hankintaa varten, kai se siitä näkyy että asiasta ollaan siirtymässä edes jollain ajatustentasolla eteenpäin.

Mistä aloitetaan? Ehkä siitä, että huomasin olevani raskaana. Toinen kerta, joten tunnistin merkit. Menkat myöhässä muutaman viikon ja muutenkin niitä tavallisia oireita. Eikun apteekkiin ja testaamaan, tuloksena ne kaksi viivaa mitkä olin nähnyt ennenkin. Mutta tällä kertaa oli jotakin erilaista. En osannut eritellä mikä ja miksi, mutta se vaan ei ollut samanlaista. Pelotti ja hermostutti, vaikka oltiin suunniteltu että toinen olisi kiva, ei sitä vielä odotettu. Kierukka oli paikallaan kolmatta vuotta. Inhottavinta oli se, että mahaan sattui melkein koko ajan, enemmän tai vähemmän. Nipisteli ja pisti, välillä joku liike tuntui pahalta, välillä tuli kuvottavan huono olo. Ja sitten vähitellen alkoi vuoto, jota tuli pienissä määrin jatkuvasti.

Jostakin syystä vaistoni sanoi, ettei kaikki ole hyvin, ja kerroin sen myös miehelleni. Tuntui, kuin olisin kantanut mahassa kiveä, eikä uuden elämän alkua. Päässä takoi vain, ettei tämä tunnu oikealta, joku on vialla. Tästä ei tule mitään.

Testin jälkeen varasin ajan omalääkärille. Hän sanoi että kipujen ja vuodon takia pitää tarkistaa, ettei se ole ulkoinen. Siis lähete sairaalaan ja edessä ultra. Viikoiksi määriteltiin 6. Ultrassa näkyi raskaudenalku, mutta niin pieni että 100% varmoja ei oltu mistään, yli 90% varmuudella kuitenkin arveltiin olevan oikeassa paikassa. Kierukan sijainnista ei saatu selvää, ehkä kenties joku varjo näytti vähän siltä, mutta päätettiin palata asiaan viikon päästä, jos se sitten näkyisi selvemmin.

Viikon päästä palasin sairaalaan ja toinen ultra, viikkoja tässä vaiheessa 7. Raskaus todettiin olevan alulla niinkuin pitääkin, mutta se kierukka. Se pirulainen oli eksynyt aivan väärään paikkaan. Vaikutti siltä, että se oli valinnut uuden elämän alun kanssa taistelupaikan, jumissa juuri siinä, mihin istukka alkaisi kasvaa. Ironista, eikö totta, uusi elämä ja kapistus sen estämiseksi päättivät ottaa yhteen samalla reviirillä. Huonoahan se tiesi. Lääkäri antoi tuomionsa: valitse, kumman haluat pitää. Mielipide oli, että missään nimessä kierukkaa ei saada pois, ilman että raskaus menee kesken. Sain soperrettua, etten osaa yksin päättää, haluan puhua miehen kanssa. Jalat vapisten lähdin kotiin, kädessä ajanvarauslappu jossa luki "varaa aika kun olet rauhassa tehnyt päätöksen." Tietysti minä halusin pitää lapsen! En ikinä voisi kuvitellakkaan keskeyttäväni raskautta, ihan vaan kun ei nyt huvita saada lasta. Siinä sitten kotona pohdittiin, että kumpi on tärkeämpi, oma terveyteni vai lapsi. Voin sanoa että aika vaikea valinta. Vaikka verta tuli jatkuvasti, ja koko ajan olin kipeä, en siltikään halunnut luopua pienestä.

En ehtinyt varata aikaa mihinkään, ennenkuin sairaalasta soitettiin takaisin.  Minut haluttiin takaisin sairaalaan kahden päivän päästä. Syytä ei soittaja osannut sanoa, lääkäri oli vain jättänyt viestin pyytää minut takaisin. Arvasin kyllä mistä oli kyse. Ne olivat löytäneet jonkun keinon saada kierukka ulos. Lääkäri oli kilauttanut kaverille, eli tässä tapauksessa konsultoinut kollegaa, joka oli sitä mieltä että kierukka saataisiin sittenkin pois ilman, että raskaus vaarantuu. Aikaisemmin oli jo vihjattu että nukutuksessa voitaisiin jotakin koittaa, ajattelin että sitä se sitten varmaan.

Kahden päivän päästä toivoin, että olisin ollut oikeassa. Osittain olin, sillä kierukka päätettiin poistaa, koska se aiheutti jatkuvaa verenvuotoa ja kipua, enkä pystynyt sen kanssa olemaan. Väärässä olin nukutuksen suhteen. En aio tässä tarkempia yksityiskohtia kuvata, mun sen voin sanoa, että jumaliste se sattui. Ei enää koskaan. Tässä vaiheessa siis loppu hyvin, kaikki hyvin? Sain luvan lähteä kotiin, lääkärin sanoessa vain että "toivotaan, että se verentulo joskus loppuu, mene sitten jossain vaiheessa neuvolaan. Ei tartte tulla tarkastuksiin, ei se siitä katsomalla kummene." Kiitos hei.

Sitten vain odotin. Kului viikko, kului toinenkin. Se vuoto väheni, mutta ei loppunut. Mahaan ei sattunut enää samanlailla, kun se kierukan pisto oli poissa. Mutta ei se vieläkään tuntunut sellaiselta kuin ensimmäinen. Murehdin ja mietin, mutta ajattelin ettei se auta asiaa, minun täytyy ryhdistäytyä ja rentoutua, lakata stressaamasta. Asiat menivät melkein raiteilleen, parille kaverillekin jo paljastui asianlaita, kun mahakumpu alkoi pullottaa siihen malliin. Päätin, etten sano töissä mitään ennenkuin maagiset 12 viikkoa on täynnä. Mussukan kanssa vitsailtiin kasvavasta rintavarustuksesta, mietittiin jo yhtä jos toista vauvajuttua ja uskottiin, että tämä onnistuu.

Yhdeksän ja puoli viikkoa takana, ja sitten tuli paha päivä. Mahaan sattui ja verta tuli kuin hanasta. Sitä kesti jonkin aikaa, olin melko varma, että kesken meni. Soitin sairaalaan, ja sain päivystysajan seuraavalle päivälle. Sairaalassa söpö nuori mieslääkäri katsoi ultran, ja sanoi, että "hyvinhän tämä pelittää". Ei siis huolta, kotiin vaan ja rauhassa. Mutta neuvolaan en varannut vieläkään aikaa, jostakin syystä halusin vielä odottaa, vaikka viikkoja oli jo niin että olisin voinut jo ensimmäiselle käynnille mennä.

Kaksi viikkoa myöhemmin sama alkoi uudestaan. Mahaan pisteli ja sattui, otin yhden panadolin ja ajattelin että ei tässä mitään, ei ollut viimeksikään mitään hätää. Mutta se kipu ei laantunut, niinkuin viimeksi. Vähän myöhemmin alkoi tulla verta, niin paljon että pelästyin. Ja niin pelästyi mieskin. Katseli hetken kun vääntelehdin kylppärin lattialla, ja sanoi että nyt lähdetään sairaalaan. Vedin vaatteet niskaan ja vääntäydyin auton takapenkille. Puhelinneuvonta käski ohittamaan päivystyksen ja menemään suoraan sairaalaan, kunhan en kertoisi että niin oli neuvottu. Sairaalan päivystystiskillä sain päivystävän gynekologin puhelimeen, ja käsky kävi suoraan osastolle. Sinne päästessä veri tuli jo farkuista läpi, enkä tiennyt mitenpäin olisin kun maha tuntui kuin veitsillä täytetyltä. Sairaalavaatteet päälle ja kipulääkitys suoraan piikkinä. Mussukka lähti sekalaisin tuntein kotiin, ja minä jäin huoneeseen ramppaamaan sängyn ja vessan väliä. Pari tuntia meni todella vaikeasti, kipu oli järjestön ja viiden minuutin välein kävin vessassa. Jonkin ajan kulutta pyysin lääkitystä lisää, ja sain pari tablettia. Ikuisuudelta kestävän ajan päästä ne vihdoin tehosivat. Myöhemmin päivystävä lääkäri tuli osastolle, ja minut haettiin ultraan. Lääketokkurassa huoneeseen hiipiessäni tunnistin kasvot; se oli se sama joka viimeksi sanoi että hyvin pelittää. Tällä kertaa ei pelittänyt. Melkein kaikki oli jo tullut pois, vain verihyytymiä oli enää jäljellä. Mitään ei siis tarvinnut tehdä, takaisin petiin vaan. Vietin sairaalassa vielä puoli päivää.

Sitten kotiin. Fyysisesti olin jo ihan ok kunnossa.

Tämän jälkeen tiedättekin jo tarinan. Tämän kirjoittaminen tuntui olevan hyvä tapa käydä läpi asiat, mutta sen kaiken muisteleminen tuo väkisinkin itkun.