Teki mieli pohtia lisää tuota ajatusta, mikä eilen taas päähän tupsahti; kaikista tähänastisista päätöksistäni eroaminen oli vaikein - ja paras. Vuosia kestänyt kinastelu ja huutaminen yltyi jo välillä käsirysyksi. Exän kännisistä temppuiluista sai viimein osansa pieni poikakin, siinä vaiheessa lähteminen oli enää ajan kysymys. Yöllisen riidan päätteeksi exä joskus kävi hakemassa pojan sängystään (ihme kyllä pienokainen ei edes herännyt siihen), kantoi viereeni sohvalle ja huusi, että lähde ja vie kakara mukanasi. Ja viimein minä lähdin. Ja vein pienen mukanani, kaikista uhkailuista huolimatta.

Vaikka tietyt ihmiset yrittivät viimeiseen asti hokea, ettei se siitä vaihtamalla parane, minä olin päättänyt, että poikani ei tarvitse aikuisten riitojen takia kärsiä. En halunnut lapselleni kotia, jossa alituiseen huudetaan ja nujakoidaan. Poika oli jo alkanut olla vähän hermostuneen oloinen, vaikka kuvittelimme, ettei hän riitojamme pääse kuulemaan. Niin varmaan - todellisuudessa ne kuuluivat arvatenkin vähintään parin korttelin päähän.

Eräs ystäväni puki sanoiksi sen mitä kaikki taisivat ajatella; oli kuin olisin ollut pari vuotta maan alla. Niinhän minä olinkin. Missään ei huvittanut käydä, koska aina tuli riitaa, eikä meillä käynyt ketään. Ei sinne viitsinyt ketään kutsuakkaan. Enkä soittanutkaan, koska siitäkin tuli riitaa. Kännykkä oli tarkkailun alla kuitenkin.

Ensimmäisenä yönä uudessa kodissa minä sen tiesin. Yhtään ei kaduttanut eikä harmittanut, vaan tuntui siltä, että nyt aloitetaan uudestaan. En muistanut koska olisin viimeksi nukkunut yhtä rauhallisesti, ja samoin tuntui käyvän pojallekkin, sillä yöheräämiset loppuivat kuin seinään. Palasin elämään, otin yhteyttä kauan kaivattuihin ystäviin, menin ulos ja nautin.

Koen sekavia tunteita ajatellessani niitä, jotka kituvat tuollaisessa suhteessa, kykenemättä lähteä. Toisaalta tiedän, kuinka vaikeaa se on; kyllä siinä aikaa kului ennenkuin itse sain laukkuni pakattua. Mutta sitä minä en siedä, että muka lasten takia pysytään yhdessä. Luuletteko tosiaan, että se on jotenkin lapsille parempi? Jokaisessa tapauksessa, minkä henkilökohtaisesti tunnen, lapset ovat lähinnä katkeroituneet aikuistuttuaan, ja kysyneet, että miksi et lähtenyt. En ymmärrä sitä logiikkaa, että olisi jotenkin parempi pysyä yhdessä ihan vain sen takia, että on muka parempi niin että on molemmat vanhemmat. Ei todellakaan ole, jos ne kaksi eivät muuta pysty yhdessä tekemään kuin huutamaan. Toiset taas jumiutuvat siksi, kun ajattelevat etteivät pärjää yksin. Se on sitten kai omasta päänupista kiinni, mitä on valmis tekemään. Ei kukaan ole väittänyt, että se on helppoa, mutta minä vain päätin että tähän en jää. Pistin uusiksi kodin, työn, hoitopaikan, ja aloitin alusta.

 Toisaalta taas tiedän senkin, että asioilla on tapana järjestyä. Ei minua haittaa, ettei enää ole varaa ostella kaupasta mitä mieleen juolahtaa, enkä uudessa työssä ole niin vapaa kuin oman yrityksen kanssa olin, sillä kuitenkin kaikki on nyt niin paljon paremmin. Enää ei ahdista mennä kotiin, enää ei tarvitse kokoajan pelätä seuraavaa riitaa, enää ei tarvitse mennä hotelliin yöksi. Sen rinnalla kaikki tavaranpaljous ja rahalla ostettavissa oleva on minulle täysin arvotonta.