Vähitellen palaudutaan jonkinlaiseen arkeen ja yritetään laittaa asioita järjestykseen. Muutama päivä oli vaikeaa; ensin itketti ja sitten vitutti, tuntui että luottamus on kadonnut. Miten elän ja asun sellaisen ihmisen kanssa, jonka käyttäytymistä en yhtään osaa ennustaa, joka tuntui yhtäkkiä täysin vieraalta? Joka hetki syytin itseäni ja etsin virheitä omista tekemisistä, vaikka pitäisi se ymmärtää, että jos masennus on kestänyt jo vuosia, niin syytä on muuallakin.

Lääkeannos ei onneksi ollut tappava, hiilellä siitä selvittiin. Pari kertaa käytiin kriisiryhmässä ja sen jälkeen terapian järjestäminen yllättäen helpottui viime kuukausiin verrattuna. Terapeutti löytyi heti (kolmas soitto taisi tärpätä) ja eilen oli ensimmäinen käynti, joka ilmeisesti meni hyvin, koska tänään mies meni papereineen Kelaan, jotta tukipuoli alkaa rullata. Hoitoa suunniteltiin niin, että käyntejä olisi 1/viikko.

Talous on aika kuralla, kun taas pitäisi elää yhdellä palkalla ja normityöttömyysrahalla (n. 27e viideltä päivältä viikossa -20% ennakonpidätys = ei juuri mitään). Mies jo sanoi että pitäisi varmaan töitä etsiä, että pärjätään. Olotila on kai senverran vakiintunut.

Kai se taas tästä? Vuoristorataa, sano.