No niin, sairaslomat pidetty ja takaisin töihin. Olo on ihan hyvä, kipuja ei tullut takaisin enää ensimmäisen yön jälkeen. Välillä se pulpahtaa vielä mieleen, semmoinen haikeus, mutta tämä on vaan nyt hyväksyttävä. Oli mukavaa olla vapaapäivillä, tulivat tosi tarpeeseen. Nukuin sen ensimmäisen melkein kokonaan, joten loput päivät olikin energiaa tehdä kaikenlaista mitä en ole aikoihin jaksanut. Siivosin aamusta asti, tiski- ja pesukone pyörivät kilpaa, leivoin pitästä aikaa, ja iltapäivällä pojan nukkuessa päiväunia ihastelin aikaansaannoksiani. Kai se oli jotenkin terapeuttista, ehkä halusin tehdä vähän kaikkea ja nähdä työn jäljet, puhtaan kodin ja pullantuoksun.

Kaurakeksit osoittautuivat aivan suosikiksi. En ollut tehnyt niitä pariin vuoteen, kouluikäisenähän niitä syötiin koko ajan. Mies ei ollut koskaan maistanut niitä ennen, ja oli aivan haltioissaan. "Voidaanko me tehdä näitä lisää?" Ei sitä tule aina ajatelleeksi että muualta Suomeen muuttaneelle näinkin yksinkertaiset asiat voi olla ihan uutta.

Kaikenkaikkiaan vapaapäivät meni hienosti, töihin tullessa tänä aamuna tuntui että olisin ollut kauemminkin pois. Käskivät sairaalassa ottaa rennosti, ei mitään shoppailureissuja tai muuta vastaavaa, eikä uimaankaan voi mennä vaikka mittari kipusi helteessä jo +30 asteeseen. Lähinnä kotona siis, kaikenlaista pientä puuhastelua, pojan kanssa leikkimistä ja pienen nukkuessa elokuvia mussukan kainalossa löhöten. Siksikin oli erilaista, kun mies aloitti koulunsa. En ole ennen kovin useasti ollut yksin kotona päivisin sen jälkeen kun mussukka muutti tänne.

Suhteelle tämä viikko toisaalta teki hyvää. Tuli taas huomattua kuinka paljon mussukka huolehtii ja välittää. Miten hyvää se tekikään, kun sairaalaan jäätyäni puhelin soi sängyn vieressä jo puolen tunnin päästä, kun mies soitti ja kysyi olenko ok. Tai miten hyvältä se tuntuu kun kotona kysyy, tarvitsenko jotain, haluanko voileivän. Viimeiseen pariin päivään mahtui niin monta halausta, pusua ja katsetta, että ne lämmittävät vielä pitkään.