Uskomatonta mutta totta; vihdoinkin se kutina hellittää. Ainakin vähän. Lääkkeet jätin kokonaan pois pari päivää sitten, nukkuminenkin onnistuu jo ilman pillereitä. Iho on vielä aikalailla samassa kunnossa, vaaleanpunaisia läikkiä ja kaikennäköisiä arpia ja rupia ympäriinsä, mutta enää ei kynnet käy koko ajan. Pahimpina päivinä lääkkeitä meni todella paljon, mutta eipä siinä mitään muutakaan voinut. Vielä on pieni kutina jäljellä, ja esimerkiksi pienikin hikoilu alkaa pistellä ihoa välittömästi, joten tarkkana saa olla. Eipä auta lähteä töihin tullessa bussille niin myöhään että menee juoksuksi, sitä katuu varmasti koko loppupäivän!

Kotona on ollut sekä iloa että ärsytystä. Iloa oli uusista olohuoneen tapeteista, jotka tänään saatiin paikoilleen; ne on tosi upeat! Vihdoinkin vähän väriä asuntoon, ettei kaikkialla ole vaan valkoista. Ärsytystä taas aiheutui mussukasta, joka ei taaskaan jaksanut nousta aamulla ylös. Miksi pitää valvoa yli puoleen yöhön, jos tietää että on aamulla herätys? Ja sitten vaan jäädään sänkyyn ja selitys on, ettei vaan jaksanut nousta. Aikuinen ihminen sentään! Tällaisita seikoista sen huomaa, että on vähän ongelmia; arkisten asioiden hoitaminen, vastuunkantaminen, asioiden tärkeysjärjestyksen asettaminen ja ongelmanratkaisukyky on joskus todella hakusessa. Jos minä en pidä huolta, niin pikkujutuistakin tulee äkkiä ongelmia. Joskus se vielä mietityttää, että onnistuuko tämä todella? Minulla on kuitenkin lapsi hoidettavana, ja tämä toinen aikuinen on välillä itsekkin kuin lapsi. Silloin tuntuu, että väsyn liikaa, en jaksa "hoitaa" molempia, vaan tarvitsen tukea ja apua, että saan asiat rullaamaan. Mutta sitten se taas tulee, se ihana tunne, kuinka hyvä hänen lähellään on olla, kuitenkin niin turvallinen ja rento. Ei sitä voi valita kehen rakastuu, enkä minä pankkitilin perusteella ihmistä arvosta.