Eiiiiiii nukuta. Stressiä kai, liian isoja asioita pyörii mielessä, ja minä vain pyörin sängyssä yö toisensa jälkeen. Luulin että se olisi vain päivärytmin sekoilua pyhien jälkeen, mutta sama kaava toistuu joka ilta. Eikä väsytä; ei aamulla, ei töiden jälkeen kotiin tullessa eikä illalla. En oikein ajattelekkaan yöllä mitään, kuuntelen vaan ääniä ja odotan unta. Rasittavaa.

Ne isot asiat ovat oman kodin ostaminen, naimisiinmeno ja vauvahaaveet. Siinä kai sitä on jo tarpeeksi. Niitä on kaikkia lykätty yhä uudestaan ja uudestaan, ja nyt tuntuu että kaikki pitäisikin hoitua yhtäkkiä kerralla. Omasta kodista on haaveiltu jo kauan, ajatuksissa oli, että ennenkuin lapsi aloittaa koulun, olisi pysyvä koti. Mussukka haaveilee omasta työhuoneesta, jossa minä tai pikkumies ei häiritsisi ohjelmointikoodin naputtelua. Ja naimisiin, ihan vaan siksi että minun mielestäni se tulee ennen jälkikasvun määrän lisäystä. Entäs se jälkikasvun lisätilaus sitten? Kyllä minusta tämä yksikin on ollut ihan hyvä tilanne, mutta mussukka tottakai haluaisi ihan omankin. Ja tietysti leikkikaveri ajatukena on ihana, mutta ikäeroa tulisi jo nyt likimain 6 vuotta, ja ainakin omassa lapsuudessa se oli aika paljon. Pillerilevy tyhjenee parissa viikossa, ja mussukka toivoi että lisää en hakisi. Kai se vähempikin pistää mietityttämään.

Pitkästä aikaa! En vain ole saanut aikaiseksi kirjoitella, laiskuutta kai. Kesän sotkujen jälkeen elo on ollut taas tasaisempaa, mutta aika tuntuu juoksevan silmissä. Kotona on kaikki ollut ihan ok, mussukka viihtyy uudessa työssään ja minäkin vaihdoin vähän tehtäviä töissä, onpa taas vähän mielenkiintoa lisää. Pikkumies on vuoroin meillä ja vuoroin isällään, senkään kanssa ei ole ongelmia ollut. Juuri tuli kotiin joulupäivänä lahjakuorman kanssa; onneksi olin ennalta viisas ja keräsin vanhimpia leluja laatikollisen pois alta.

Joulua vietettiin kotona mussukan kanssa, neljä päivää kahdestaan, hyvää ruokaa ja juomaa, elokuvia ja pelejä. Rentouttavaa :) Ensin tuntui, että outoa olla ilman poikaa kotona, mutta ei se hassumpi vaihtoehto ollutkaan, noin parisuhteen kannalta. Ensi vuonna sitten taas isommalla porukalla.

Nyt vain odotellaan maanantain pippaloita kaveripariskunnan luona. Sen verran tänään laiskotti, että pyysin töistä maanantain vapaata :) Ihana neljän päivän viikonloppu heti Joulun perään.

Kovasti on mussukan kanssa kovasti mietitty, että jotakin harrastusta pitäisi yhdessä kehittää. Ja enemmän liikuntaa, ehdottomasti. Nyt aika menee kotona nyhjätessä ja kokoajan väsyttää. Hän suunnittelee menevänsä kamppailulajin tunneille, kun on sellaista ennenkin harrastanut. Saas nähdä kuinka sohvaperunan käy, arvelen että koville ottaa ;)

Terapia ei ole vieläkään edistynyt, taas on kohta puoli vuotta vierähtänyt. Paperit jätettiin Kelalle tuen hakua varten syksyllä, ja marraskuussa sieltä pyydettiin lisää papereita. Tämän kuun alussa kävimme lähimmän mt-toimiston lääkärin juttusilla lausuntoa varten, taas. Hän aikoi sen viedä seinän taakse Kelaan suoraan, toivottavasti hoitui ajoissa.

Toivotan kaikille mukavaa vuoden vaihdetta, olkaa kiltisti ettei käy vahinkoja rakettien kanssa :)

Vähitellen palaudutaan jonkinlaiseen arkeen ja yritetään laittaa asioita järjestykseen. Muutama päivä oli vaikeaa; ensin itketti ja sitten vitutti, tuntui että luottamus on kadonnut. Miten elän ja asun sellaisen ihmisen kanssa, jonka käyttäytymistä en yhtään osaa ennustaa, joka tuntui yhtäkkiä täysin vieraalta? Joka hetki syytin itseäni ja etsin virheitä omista tekemisistä, vaikka pitäisi se ymmärtää, että jos masennus on kestänyt jo vuosia, niin syytä on muuallakin.

Lääkeannos ei onneksi ollut tappava, hiilellä siitä selvittiin. Pari kertaa käytiin kriisiryhmässä ja sen jälkeen terapian järjestäminen yllättäen helpottui viime kuukausiin verrattuna. Terapeutti löytyi heti (kolmas soitto taisi tärpätä) ja eilen oli ensimmäinen käynti, joka ilmeisesti meni hyvin, koska tänään mies meni papereineen Kelaan, jotta tukipuoli alkaa rullata. Hoitoa suunniteltiin niin, että käyntejä olisi 1/viikko.

Talous on aika kuralla, kun taas pitäisi elää yhdellä palkalla ja normityöttömyysrahalla (n. 27e viideltä päivältä viikossa -20% ennakonpidätys = ei juuri mitään). Mies jo sanoi että pitäisi varmaan töitä etsiä, että pärjätään. Olotila on kai senverran vakiintunut.

Kai se taas tästä? Vuoristorataa, sano.

Vietin töiden jälkeen muutaman tunnin kaupungilla ystävän kanssa ja menin myöhään kotiin. Olin syönyt jo päivällä, ja sanoin mussukalle mesessä, että laittaa itselleen jotain ruokaa. Edellinen yö jäi lyhyeksi, joten olin tosi väsynyt kun menin kotiin. Siellä odotti mussukka ruoan kanssa. En jaksanut olla hetkeäkään hereillä, vaan painuin pehkuihin. Joskus myöhemmin heräsin siihen, että olohuoneesta kuului puhetta. Arvelin, että on jo myöhäinen yö.

Mussukka istui sohvalla ja nuokkui kuin zombi. Sanoi jotain ambulanssista. Mietin sekunnin tai kaksi. Kävelin vessaan. Altaan reunalla oli juomalasi. Altaassa kaksi levyä unilääkkeitä. Tyhjiä.

Pikainen tarkistus kunnosta. Puhelu 112. Mussukka kyljelleen. Puhelu ystävälle. Vaatteet päälle. Vaatteet päälle miehelle. Alaovi auki. Ambulanssi ja miehiä punaisissa vaatteissa. Mittauksia ja laskentoja. Hissiin, ulos, autoon, ensiapuun. Ajoin perässä omalla autolla 100km/h ja soitin äidille kännykällä. Ja mussukan ystävälle. Havahduin siihen ettei kaista meinaa riittää, ja pistin puhelimen pois. Seuraavaksi se soi sairaalan pihalla, kun miehen äiti soitti. Kerta kai se on ensimmäinenkin kun lähisuvun kanssa puhelimessa jutellaan...

Sen jälkeen on ollut aika sumua.

Tulihan se kutsu. Arvatkaas mihin. Päihdepuolen osastolle! Epäilevin mielin menimme hoidonsuunnittelukäynnille,  ja tuntia myöhemmin lääkäri oli tullut samaan tulokseen, että väärä paikka. Eihän miestä joka ei ole kahteen vuoteen käyttänyt yhtään mitään kahvia vahvempaa, voi laittaa sellaisten sekaan jotka käyttävät jatkuvasti. Sovittiin, että hän selvittelee asiaa esimiehensä kanssa ja etsii sopivaa ratkaisua, josta sitten joskus lähiaikoina ilmoitetaan. Sen verran epäileviä tuomaksia ovat kuitenkin, että käskivät käydä huumetestissä, että voivat tarkistaa puhuimmeko totta. Toivottavasti jotakin muutakin apua tarjotaan kuin lääkitystä, mussukka aina itse sanoo ettei se niistä pillereistä miksikään tule.

Se on tullut jo todettua moneen kertaan, että mielenterveysongelmista kärsivien on liki mahdotonta päästä hoitoon. Jollet uhkaile vähintään itsemurhalla, ei tarjota muuta kuin pilleripurkkia toisensa jälkeen ja kotiin. Meillä kun vielä on kielimuuri kaupungin terapeuttien kanssa, he nostavat kädet pystyyn ja käskevät yksityisille, jotka taas myyvät kaikki ei-oota. Ihmetelkää siinä sitten mistä niitä kaikkia outoja kaduille tulee, eihän täällä kukaan hoitoa saa kuitenkaan vaikka kuinka ruikuttaa.

Tänään oli miehellä taas tapaaminen lääkärin kanssa, tai siis jonkun hoitajan kanssa kai (itse hän kutsuu naista sihteeriksi, kun on saanut sen käsityksen ettei hän oikein mistään mitään tiedä). Kovasti oli käsketty itse etsiä terapeuttia, jos ei lähempää niin tervemenoa Helsinkiin sitten. Sen verran olivat päättäneet jotakin tehdä, että kutsu sairaalaan on kuulemma tulossa. Ilmeisesti testaavat jotain uutta lääkettä taas, mutta mies ei yhtään tiennyt koska pitää mennä ja kauaksiko aikaa.

Niitä päiviä joilloin toivoisi osaavansa edes jotenkin auttaa.

Eilisilta meni Pakkahuoneella Tammerfestin merkeissä, kun esiintyjälistassa mainittiin Sunrise Avenue, sinne oli pakko ostaa liput jo hyvissä ajoin. Tykästyin joku aika sitten tähän bändiin, kun radiossa soi koko ajan viimeisin hitti Diamonds. En ole aikoihin ollut minkäänlaisessa konsertissa, ja eilen viihdyin tämän bändin kanssa todella hyvin. Loppuilta ei valitettavasti yltänyt samalle tasolle Espoon poikien kanssa, mutta siitä saikin hyvän mielen lähteä nukkumaan ajoissa, että jaksoi taas aamulla töihin.

Toisaalta taas tällä hetkellä mieli olisi paljon kevyempi, jos ei olisi tullut töihin. Ryhmässä puhaltaa melkoinen puhuri, ihmisiä tulee ja menee. Tällä hetkellä enimmäkseen menee, ihania ihmisiä ja uusia tuttavuuksia. Vähän masentaa, miettii haaskaako sitä vaan omaa aikaansa täällä, pitäisikö etsiä jotain kehittävämpää työtä.

Niinhän siinä sitten kävi että Mussukalta lopahti työt ihan yhtäkkiä. Kahta viikkoa aiemmin vielä sanoivat että joo kyllä jatkuu, mutta määräaikaisen sopparin viimesenä päivänä sanoivatkin että se oli sitten siinä. Olivat vissiin menettäneet ison asiakassopimuksen firmalta 4 päivää aiemmin (veikkaan että juuri sen ainoan mikä sitä puljua on pitänyt pystyssä) joten ei ollutkaan töitä mitä tehdä.

Siitä seuraavat muutama päivä oli aika rankkaa. Mies ei paljon sohvalta noussut. Omat hermot ei kovin kauaa kestäneet, kun ei edes työkkäriin eikä Kelaan viitsinyt vaivautua, sanoin vähemmän kauniisti että nyt niskasta kiinni ja liiikkeelle. Sen päivän ilta meni hiljaisesti... ja seuraavakin päivä. Ei sanaakaan.

Eilen oli kotona yllätys; asunto siivottu, toimistoasioinnit hoidettu, ylimääräisiä tavaroita kannettu varastoon! Autoin loppuun siivoamisen ja pyöräytin hyvää lasagnea joka syötiin punaviinin kanssa. Piristi kummasti molempia.

Ai niin, ja se meidän ylimääräinen autokin on vihdoin myyty, johan se neljä kuukautta seisoi tien varressa.

Kyllä se tästä taas.